Jonkun verran sähköä

Päätettiin sitten uuden talon ensimmäisen kerran laittaa ihan kaupan valmis pitsaa uunissa. Helppoa ja epäterveellistä, mutta niin täyttävää. Ja mikä määrä suolaa. Pitsan jälkeen on aina kauhea jano.

Kylään oli tulossa muut mun lapsukaiset, täällä kotona asuu noin kaksi. Kun vieraat tulivat pihaan, niin eikun pitsat pois laatikoista ja muoveista ja uuni päälle. Kaikki valot sammui samaan aikaan! Tyttäreni käänsi hellan nupin takaisin nollaan, ja kas! Valot palasivat. Pitsaa yritettiin paistaa 75 asteessa, muuhun ei tehot talossa riittäneet. Ei niitä pitsoja kukaan syönyt. Onneksi myös metsään saatiin tilattua valmiiksi paistetut pitsat. Siinäkin on muuten pieni ongelma. Koska olemme toisen pitsa yrittäjän alueella, ei se jolla olisi ollut tie meille voinut lähteä pitsoja toimittamaan. Ja se kenen alueella olimme, ei tietenkään lähtenyt niitä toimittamaan, koska hän olisi joutunut kiertämään tämän toisen pitsayrittäjän vierestä päästäkseen meille. No löytyi kolmas, jolla ei ilmeisesti ollut pitsan toimitusrajoja.

Ilmeiseksi kävi, että meillä on liian vähän sähköä uunin käyttöä varten. En tuosta sähköstä paljon ymmärrä, mutta ilmeisesti johto tai jokin muu oli liian pieni. Luulin että sähkö kulkee pienestä reiästäkin. Koska rakas esikoiseni opiskeli samaan aikaan sähköä ammattikoulussa, pyysin sieltä tekijöitä ja neljä poikaa sai samalla lopputyön. Piti saada toimiva hella ja nätimmät johdot koko taloon. Taloni sähkökuvat taisivat jäädä johonkin koulun kaappiin??

Urakka alkoi 11/12 ja kun en tiedä minkälaisia yleensä sähköurakat ovat, niin kyllä tätä ihmeteltiin oikein tuttujen kanssa. Isäni kysyi alkuvaiheessa, tuleeko näille sohvalla makaaville apupojille jossain vaiheessa joku urakkaa tekevä osaava mestari tänne. Ei tullut, ne sohvalla makaavat olivat niitä mestareita.

Urakka ei maksanut päätä huimaavia summia, mutta siihen kuului erinäisiä mielestäni hieman erikoisia työsuorituksia minulta. Töistä tullessani ensimmäiseksi aloin keräämään kaikkialla lojuvia pitsalaatikoita ja karkkipapereita sekä juomatölkkejä yhteen kasaan. Toisaalle kasasin sinne tänne sinkoilleita sähkötarvikkeita. Oli kuorittuja johdon palasia, johtoa eri paksuisia, kiinnikkeitä ja työkaluja.

Yhtenä iltana kotiin tullessa taloon ei tullut ollenkaan valoa ja oli aikas viileää sisällä. Elettiin kuitenkin joulukuuta ja pakkasta ulkona sellainen -15 astetta. Soitin pojalle sähköviasta. Ei kuulemma hätää, ei ollut mitään vikaa. He eivät vain olleet jaksaneet kytkeä jotain piuhaa, niin taloon ei siis tullut sähköä. Huomenna tulisi taas sähköä. Luultavasti en kuulostanut kovin herttaiselta puhelimessa siinä pimeässä kylmässä talossa seistessäni, koska poika oli tunnin päästä yhdistänyt sen piuhan, millä saatiin valoa ja lämpöä.

Tietenkin sain jossain vaiheessa flunssan ja jäin töistä pois parannellakseni itseni kotona leväten. Karmean sairasloman lopetin siihen päivään ja menin töihin lepäämään. Vaikka olin sulkeutunut makuuhuoneeseen, kuului olohuoneen disko ja basso ihan liian selvästi seinien läpi. Ja vaikka makuuhuoneen ovi on liian tiivis normaalielämään, niin kyllä 15 asteen pakkanen vaan hiipi oven läpi ulko-ovien ollessa koko päivän auki. Mestarit ilmeisesti rasittuivat kovasti urakasta ilman taukoja, kun ymmärsivät lähteä ajoissa pois. Ja heti pistin takan päälle ja lämmintä taloon.

melkein valmis ulkovalo vasta 2 vuotta

Hyvä puoli tässä omasta takaa olevassa sähkömiehessä on se, että apua on ihan puhelimen päässä saatavissa mihin vuorokauden aikaan tahansa. Toinen juttu se on sitten saada paikalle ja tekemään suunniteltuja vetoja loppun asti. Olenkin päättänyt opetella itse sähköä ja niiden piuhojen vetämistä. Kytkekööt sitten osaajat jonain päivänä.

Talossani on varmasti yksi hienoimmista ja moderneimmasta sähkötaulusta. Nappuloita on paljon ja sen kun naksuttelet niitä ylös tai alas, niin tulee ja ei tule sähköä. Jos joku nappula on mennyt alas, niin sitten vaan naksauttelee ylös ja elämä hymyilee jälleen. Nappuloiden napsauttelu ei auta, jos on ensin kaatanut puun ulkona sähköjohdolle, tai joku kytkentä on irronnut, sulake palanut ulkona olevasta laatikosta, sulake saattaa myös mennä jostain tolpasta jonkun muun tontilla. Hienoimmat "revontulet" olen nähnyt kun rajanaapurimme tontilla oleva pääkeskus torni alkoi sinkoilla sinisiä valokaaria tonttini yli. Huono puoli tässä kauniissa näyssä oli se, että joka ikinen kopukka aitauksessa pakeni paikalta 8 kilometrin päähän, jokainen tietysti tehden aitaan omalle kohdalleen reiän. Kello oli  viisi aamulla kun eräs kauenmpana oleva naapuri minut herätti tähän kauniiseen valonäytökseen. Hän siis kertoi hevosteni olevan siellä 8 kilometrin päässä. Kaksi tuntia herätyksen jälkeen, kun olin saanut heposet suljettua talliin, saatoin ihailla valonäytöstä pimeästä talostani. Koko tienoo oli pimeänä, koska myöskään katuvalot tai muut eivät toimineet.

Tällä alueella menevät sähköt usein pois, milloin mistäkin syystä. Olenkin sen vuoksi laittanut jokaiseen oviaukkoon patterilla toimivan pikkuvalon, että näkee kulkea. Vesipumppukaan ei muuten toimi ilman sähköä.

Täällä korvessa ( 14km kaupunkiin) olen oppinut mitä on pimeä. Pimeässä ei näe eteensä, ei yhtään. Olen kävellyt päin isoa hevosta, pudonnut kuoppiin ja portaista. Puut siirtyvät juuri siihen mistä ajattelin kävellä ja kukkapenkit jää jalkoihin. Nyt kun aikaa on kulunut, niin silmäni ovat alkaneet tottua valottomuuteen. Välillä taivas on vaaleampi, kuin ympäröivä mustuus, niin siitä voi silloin saada ohjeita kulkuväylistä. Tähdet näkyvät paremmin kuin missään ja valokuvissa katuvalot saavat maiseman näyttämään kuin kaikki olisi tulessa. Kauneinta on silloin kun on lunta maassa ja kuu loistaa. Silloin ei ole pimeää, vaan ihan valoisaa ilman värejä. Mutta kumma juttu, täällä en pelkää pimeää. Se on kuin ystävä ja turvapaikka. Voin seistä ihan tienvieressä, eikä ohikulkija näe minua. Tosin en itsekään näe tien reunassa seisovia peuroja, ja niitä on paljon.

Olen opetellut hautaamaan sähköjohtoja ja kiinnittämään niitä puihin. Osaan tehdä sään kestäviä johdon jatkoksia, jotka kestävät talven. Ymmärrän jo pikkasen sähköpaimenen toimintaa ja miksi virta ei kulje piuhassa vaikka pitäisi. Eniten näitä sähköviritelmiä tulee tehtyä ulkovalojen vuoksi. Vieläkään en oikein tiedä, missä on minkäkinlaisen valon paikka. Haluan pimeään talveen tunnelmaa ja silti työvalot pitää olla kohdillaan. Suomessa on turhan vähän variaatioita ulkovaloille. Siinä taas yksi mitä pitää jossain vaiheessa itse opiskella tekemään.

Takkaongelma vai ongelmatakka

Aikaisemmin jo mainitsin antaneeni häädön minua inhonneelle keittiön puuhellalle. Se olikin sitten taloni ainoa tulipesä saunan kiukaan ja padan lisäksi. Sauna sijaitsee talon kellarissa ja on ihan mukavan kokeinen. Kiuas on vanha Helo ja toimii moitteetta. Mutta sitten se pata pesuhuoneen puolella. Sillä oli vähän samaa ongelmaa, kuin keittiön hellalla. Se ei tykkää minusta. Tähän löysin kyllä syynkin, mutta sitä en osaa muuttaa. Padan pohja menee niin alas tulipesään, että on hankala saada tulen alku sytytettyä pataan, ilman savua pesuhuoneessa. Ja jos pata oikein pahalla päällä on, niin olen paennut pesuhuoneesta ja sulkenut oven. Seuraavana päivänä sitten käynyt katsomassa miten kävi. Eli häätö tulossa tällekin laitteelle.

Sauna ja pesuhuone tullaan jossain vaiheessa laittamaan täysin uusiksi. Nyt niissä on lattia auki kunnallistekniikan viemäritöiden vuoksi. Saunaan haluan edelleen puukiukaan. Nyt kiinnostaisi ne kauniit kiukaat, missä koko pinta on kiveä ja se on jollain verkolla sidottu tiettyyn muotoon. Suurin osa näistä on sähköllä toimivia. Kun aika on oikea opiskelen tuon kiukaan sielunelämän ja haluan itse tehdä oman näköiseni puukiukaan. Joka tietysti saisi mielellään ottaa kaiken lämmön talteen, minkä olen puita polttamalla saanut aikaiseksi.

Pesuhuneen puolelle kiukkuisen padan tilalle tulee varaava takka. Senkin haluaisin tehdä sitten joskus itse. Siihen haluaisin myös lämpöä siirtävän ominaisuuden. Pitää vielä opiskella lämmön talteenottava ja viereiseen huoneeseen siirtävä järjestelmä. Niitä on varmasti tehty vanhoina aikoina jossain päin Suomea.

Mutta se itse takkaongelma. Asuinkerroksessa siis ei nyt ollut lisälämmönlähdettä suoran sähkölämmityksen lisäksi. Ja takka kait kuuluu olla joka mökissä, mikä ei ole kerrostalo.

Ensi töikseni kaivoin olohuoneen puolelta takan perustuksen esiin hormin vierestä. Ei sitten ollut perustusta. Oli vain puulattia ja kuparilevy muovimaton alla. Siinä ratkesi ensimmäinen ongelma. Ei tarvitse miettiä varaavaa takkaa. Lattia ei todennäköisesti kestäisi kuormaa, enkä ollut halukas aloittamaan tässä vaiheessa tämän isompaa remonttia takan vuoksi. Eli kevyt takka, lasiluukulla ja tietysti pelletti mahdollisuus. Kaupunkilaisrouvalta saattaa loppua puut, kun talon entisen omistajan puut on poltettu.

Tilasin ja sain hienon pellettitakan. Tästä oli kyllä takkaunelma kaukana ja romantiikasta ei tietoakaan. Eikä yöunista takan ollessa päällä. Sain myyjän kehuman pellettitakan, joka sähköllä ihan itse tiputteli pellettiä takkaan yön ajan ja aamulla on niin mukavan lämmin. En päässyt kertaakaan aamuun asti takan kanssa. Se ei suostunut syttymään. No osoittutui että hormi oli tukossa. Ihana viisas veljeni, löysi ruuvimeisselin hormista ja sen päällä oli paljon lehtiroskaa. Olen muuten aina ihmetellyt, miten samasta yhdistelmästä kuin minä oleva pikkuveljeni on viisas järjen ihminen. Siksipä hän on jatkuvasti joutunut selvittelemään aikaan saamiani rakennusteknisiä ongelmia. Nykyään minulla on sähkömies poikana, joten osa tästä rakennusteknisestä selvittelystä on siirtynyt hänen harteilleen.

Kun vihdoin sain automaattisen pellettitakan syttymään, siitä kuului sähkömoottorin ääni, kuin kahvinkeittimestä. Miten voi nukkua, kun koko yön kahvinkeitin käy. Toinen häiritsevä ääni pellettitakassa oli pellettien putoaminen metallilevylle. Sen voisin kertoa vastaavan kiinalaista vesikidutusta. Plop....plop...plop..

Erinäisten kiemuroitten jälkeen sain takan vaihdettua kevyttakkaan, jossa voi puun lisäksi polttaa pellettiä. Kiitos äitini ( 75v) joka on joka talveksi halkonut käsipelillä minulle talven polttopuut. Olen vihdoin oppinut arvostamaan pilkottuja, mieluiten kuivia puita, omassa kodissa omaa takkaa varten. Pitäisi vaan siihenkin hommaan keksiä jokin aikaa säästävä keino. Mietinnässä on veljen kanssa halkoma kone. Yhteisomistusta pitää miettiä senkin kannalta, kestääkö rakas velipoika minua toisena osapuolena. Minä sen aparaatin kuitenkin rikon, enkä osaa korjata.

Tähän ihanaan , lue helposti syttyvään, olohuoneen takkaan hommasin netin kautta "lempeät löylyt" propellin päälle. Siis niin paras keksintö ikinä. Kaikki takat lämmittävät noin metrin alan ympärilleen todella kuumaksi ja sitten huoneen nurkat ja toiset huoneet jäävät monta astetta kylmemmiksi. Tämä propelli on alunperin tarkoitettu kiukaan päälle, mutta on aivan loistava myös takan päällä. Puoli tuntia takan sytyttämisen jälkeen voi kolmen metrin päässä takasta nauttia ihanasti leviävästä lämmöstä. Se muuten myös kuivaa pyykin kahdessa tunnissa ja kierrättää sisäilmaa. Maksoi vaan 40 euroa, eikä tarvitse sähköä ja meinaan ehdottomasti ostaa toisen sitten kellarin tulevaan takkaan.

Nykyisen kevyttakkani huonoin puoli on sen väri. Ostin silloin valkoisen, joka nyt muutaman vuoden kuluttua näyttää liian keltaiselta muuhun huoneen värimaailmaan nähden. Siihen on suunnitteilla muutos.

Navetasta talliksi

Ruostuneen näköinen vinossa könöttävä rakennus pihassa pusikoiden seassa on toiminut alunperin navettana. Rakennuslupakuvien mukaan siinä on ollut kaksi paikkaa lehmälle ja yksi paikka possulle. Mielestäni lehmät vuonna -54 ovat olleet kovin pieniä. En tosin ole nähnyt livenä kuin yhden lehmän, se oli kauhea. Nuoruudessa minun piti hoitaa yhtä lehmää ja se oli aggressiivinen. Ei jäänyt kovin hyvä kuva lehmistä. Ja tässä vuosien varrella sen lehmän koko on kasvanut valtaisaksi, ehkäpä siksikään en ymmärrä miten pienissä tiloissa lehmät ovat majailleet.

EU sääntöjen mukaan navetan korkeus ei riittäisi edes pienille poneille. Lattiakin arvellutti. Puolet navetan lattiasta makasi maa-aineen päällä, puolet oli tehty kellarin päälle. Piirrosten mukaan navetasta on voinut lapioida lannan suoraan alaspäin lantalaan.

Koko navetta ja heinävajan puoli oli ängetty täyteen tavaraa. Näytti siltä, että sukulaiset olivat tuoneet navettaan talteen vanhat mattonsa, suksensa, patjat ja muun mitä eivät enää tarvinneet. Vein kaatopaikalle ainakin 50 homeista mattoa, 20 patjaa ja 20 paria suksia. Itse en pidä hiihtämisestä. Molemmat laudat haluavat eri suuntiin ja sauvat sekoilee siellä niiden reittien keskellä. Vanhoja työkaluja oli myös kovasti paljon. Kannoin ne tienhaaraan ja ilmoitin naapurille, josko haluaa katsoa ne ensin läpi, ennen kuin kippaan ne myös kaatopaikalle. Työkaluina lähti myös 5 kappaletta ruohonleikkureita. Olin jo päättänyt, ettei aikani riitä nurmikolle. Ajan kanssa huomasin että 500 kiloa kavioiden kannattelemana tekee puuroa nurmikosta kuin nurmikosta.

Navetan puoli siivottiin ja tehtiin siitä varustehuone. Tässä huoneessa oli joku asunutkin jonkun aikaa jäljistä päätellen. Viimeiseksi se oli toiminut joko bandihuoneena tai niiden tavaroiden varastona.

Heinävajan puolta päästiin laittamaan, kun isäni oli ensin oikaissut vajan ja tukenut kattoa ja korjannut perustuspilareita. Kehikko ei ollut kaikilta osin enää tolppien päällä, vaan muta minkä päälle navetta oli rakennettu, oli valuttanut tolppia hieman alaspäin. En tiennyt että muta valuu maassakin. Olen jo oppinut, että mutaa vastaan ei kannata alkaa taistelemaan, sen kanssa vaan on opittava elämään. Jos navetta oli kestänyt näinkin hyvin 60 vuotta, kestäkööt saman eteenpäin.

Koska heinävajasta piti tulla hevosten pihaton makuusali, tuli sen lattia valaa betonista. Jotta saimme kaivettua mutaa pois sisältä, oli tallille tehtävä tie. Ensimmäinen "paikallinen" kaivurikuski sai aikaa ja rahaa palamaan hommaan tolkuttomasti ja hevoset oli jo kuun lopussa tulossa sisään. Jouduin vaihtamaan kaivuria ja tie sekä tallin pohja olivat valmiit kolmessa päivässä. Uskomatonta. Juuri kun päätin inhota kaikkia kaivurikuskeja, niin tuli Santtu ja pelasti meidät pulasta. Ihana Santtu.

Lattian kävi valamassa ammattilainen. Heitäkin nauratti lattian saaminen vaateriin. Se onkin ainoa koko tallissa mikä on vaaterissa. Lattia ehti juuri ja juuri kuivua kaksi päivää, kun heposet muuttivat sisään. Tai siis pihallahan ne suurimman osan aikaa on, kun asuvat pihatossa. Vähän jännitti, miten puolikuiva lattia kestää. Hienosti on kestänyt.

Heposten tullessa, ei tallissa ollut muuta kuin lattia. Kovalla tuulella kun jouduimme pitämään heposet sisällä, laitettiin jokaiselle oma boxi naruista kyhäämällä, joiden päälle laitettiin loimia roikkumaan. Onneksi nää oli kilttejä tammoja.

Talliin isäni rakensi ison makuutilan, sairaskarsinan ja hoitotilan. Makuutilasta heposet pääsevät ulos silloin kun tykkäävät. Ovat erinäiset tutkimukset sitä mieltä, että hevoset viihtyy parhaiten näin. Oman tutkimukseni mukaan heposet ovat rauhallisempia pihatossa, eikä niillä ole ihmisten mielestä huonoja käytöstapoja. Omasta mielestäni heposet oppivat huonot tavat ihan ihmisten opettamana. Kun liikkuva eläin laitetaan 23 tunniksi pieneen pimeään koppiin, ilman kavereita, niin ei ole kumma kun se alkaa puremaan puuta, vetää ilmaa kurkkuunsa tai tulee agressiiviseksi ja vaikeaksi käsitellä.

Tie tallille rakennettiin vähän järeämpänä kuin oli suunnitellut, kun kaivurin piti päästä kulkemaan. Ihana Santtu siinä samalla rakensi hyvän pohjan heinän tuojan kuorma-autolle, lannan viejän rekalle ja hevoskuljetus autoille. Kaupunkilaisrouvakin mahtuu peruuttamaan peräkärryn tietäpitkin tallin eteen.

Meillä on tallissa ollut jos jonkinlaista asujaa. Heposia on otettu koulutukseen ja käytöksen muokkaukseen ja myyntiin valmistamiseen. Osa on ollut ihan pähkähulluja, osa on viikon meillä oltuaan olleet aivan kaikkien käsiteltävissä. Yhteistä kaikille heposongelmille on ollut se, että aina ihminen on ongelman aiheuttanut tavalla tai toisella. Yksi syntymähullu on ollut. Sitä ei saatu muokattua, omistajakin oli selvästi jo kokeillut kaikkea. Siinäkin oli orivalinta mennyt ihmisen toimesta pieleen. Jos ori on kaista ja periyttää sitä, ei sellaista kaunista poikaa kannata edes miettiä käyttävänsä.

Tallirakennus on vuosien kuluessa laajentunut. Puuvajakin muuttui makuutilaksi. Siihen toivon joskus vielä saavani sen oman varsan. Aika näyttää. Isompi ja loputon ongelma pihaton kanssa on tämä entinen järven pohja. Jos vuonna -54 olikin lehmät pieniä, niin nykypäivän 500 kiloinen kavioeläin rikkoo järvenpohjan pinnan noin 30 cm syvyydeltä. Siis mutavelliä 30 senttiä. Mudassa ei ole mitään kivaa ja sitä on aina liikaa. Isäni sanookin, että muta käyttäytyy kuin vesi, liikkuu vaan hitaammin. Olen yrittänyt tutkia mudan sielun elämää ja tehdä muta ratkaisuja vasta kun ymmärrän mihin se perustuu. Mutaa voi peittää oljella. Olki on kaunista, heposet tykkää siitä. Mutta siitä tulee ajan kanssa lisää mutaa. Hakkeelle käy samoin. Kaupungeissa on muotia laittaa kaikki hiekalle. Laitoin minäkin tallin edustan hiekalla, mikä on oikein hyvä. Muuhun tarhaan ollaan ajettu hiekkaa käsipelillä. Hiekan ongelma on se, ettei se kellu. Eli jos ei kellu, uppoaa. Useampi hiekkakuorma ollaan jo hukattu entiseen järvenpohjaan. Ei sieltä myöskään löydy irronneet kengät tai naulatkaan. Hiekan yksi ongelma on, ettei meillä olevat hevoset tykkää siitä. Ja jalkaongelmia alkoi ilmaantua hiekan jälkeen. Meillä ei ole ollut hiekan syöntiä, kun syövät heinät häkistä.

Loputon mudan sielun elämän tutkiskelu jatkuu. Tällä hetkellä olemme laittaneet hiekan alle muovimattoja. Tienpohjakangas menee hevosten vuoksi aivan mutkalle ja palasiksi. Paksuissakin matoissa on ongelma. Hiekka-alueet pitää rajata, ettei heposet pääse astumaan maton reunalle. Jokainen reunalle astuttu askel painaa mattolta hiekkaa mutaan ja sitä ei takaisin saa. Hiekalta pitää myös kerätä lanta ja heinä pois. Muuten niistäkin tulee mutaa.

Mistäkö tiedän, ettei hevoset tykkää hiekasta. Meillä osa tarhasta on maa pohjalla. Ja kun heposet saavat valita, ne mieluummin seisovat ja nukkuvat mutapohjalla, kuin hiekalla. Ne eivät myöskään piehtaroi hiekalla, jos voivat valita maapohjan. Ei heposetkaan tykkää syksyn mutakeleistä, mutta taas niiltä kysyttäessä, ne mielummin hengailee mutapohjalla kuin sisällä tallissa tai hiekalla. Me loimitetaan hevosia sateella, koska itsestä se näyttää niin pahalta hevoset syyssateessa ilman loimea.

kaupunkilaisrouvasta metsän asukiksi

Kun on talot ja autot, hyvät työpaikat ja julkinen asema, niin elämän on pakko olla hienoa ja helppoa. Joskus vaan vastaan tulee tarve muuttaa olevaa ja tehdä ratkaisu. Minun ratkaisuni alkoi vuonna 2010 järjestelemällä työkuvioita uusiksi. Menin oikeisiin töihin ja pidin firman sivutoimisena. Oikeissa töissä on ihan eri tason turva esimerkiksi tapaturman varalta.

6/2012 alkoi isompi muutos elämässäni, josta en silloin vielä muuta tiennyt, kuin hain taloa kaupungista, mihin saisi hevosen mukaan. Kumma kyllä yksikään kiinteistövälittäjä ei ollut kiinnostunut ottamaan minua asiakkaakseen. Näin jälkikäteen ymmärrän, että tässä suuressa kaupungissa on alle 50 taloa, joihin saa hevosen omaan pihaan. Eikä näistä taloista tule yksikään julkiseen myyntiin, ne peritään tai ostetaan tutulta.

Syyskuussa 2012 löysin maanantai aamuna kello 7.30 netistä myytävänä talon, jossa olisi piharakennus. Sovin katsomisen sille illalle kello viideksi. Isäni, tyttäreni ja koirani lähtivät mukaan. Näen edelleen silmissäni, kuinka koirani karkasi autosta ulos ja juoksi läheisen puun ympäri, palasi pallo suussaan takaisin. Koiran ilme kertoi kaiken. Pihassa kasvoi puita, joissa roikkui palloja vaikka millä mitalla. Koirani oli jo ostanut talon.

Kömpiessäni ulos autosta, tyttäreni juoksi jo talolta mäkeä alas ja huusi " Äiti, meidän hepo pystyy syömään porkkanoita suoraan keittiön ikkunasta" . Siis tytär ja hepo olivat jo ostaneet talon.

Noustessamme loivaa rinnettä ylös talolle, isäni haastoi jo riitaa kiinteistövälittäjän kanssa siitä, mistä kohdin tontin raja sitten kulkee. Ihana kiinteistövälittäjä ( ikäiseni nainen) pysähtyi ja osoitti suoraan metsään ja sanoi isälleni, että kaikki minkä näet kuuluu tähän tilaan. Isän suu ei usein jää auki, mutta kun se sulkeutui, se pian avautui uudelleen " Ota tää". Eli niin oli isänikin jo talon ostanut, eikä oltu edes sisällä.

Pysähdyimme portailla ja kiinteistövälittäjä näytti metsään päin ulkorakennuksen paikan. Siellä näkyi vinossa könöttävä ruskea rakennus. Näytti ruosteiselta. Kiinteistövälittäjä kääntyessään sanoi sen aikoinaan toimineen navettana. SIIS ELÄINTILA! Nyt olin jo päättänyt ostaa talon. Kaupungissamme ei saa eläintiloja enää rakentaa, varsinkaan tälle alueelle. Ja täällä seisoo eläintila meidän hepoa varten.

Ilmeisesti katseltiin paikkoja, en muista siitä oikein mitään. Isäni oli löytänyt jostain saunan, itse en nähnyt mitään saunaa, tosin en kait muutakaan. Kiinteistövälittäjän ilmoittaessa hinnan, vastasin vaan että käy. Mikä olin minä sanomaan toisin, kun koko porukka oli jo talon ostanut mielessään. Kyselin hieman myöhemmin papereita allekirjoittaessa, olisiko minun pitänyt tinkiä, kuuluuko niin tehdä. Kiinteistövälittäjä kertoi, että koska olin hyväksynyt hinnan, hän joutuisi maksamaan 20 000e sakkoa, jos myisi sen jollekin toiselle. Olin kuulemma juuri allekirjoittanut sellaisen sopimuksen. Eli ei kannattanut nyt tinkiä.

Tunti talolta lähdön jälkeen kiinteistövälittäjä soitti ja kysyi josko myisin talon. Saisin vielä 10 000e voittoa. Miten voisin myydä talon, kun siitä tulisi minun kotini. Menetin siis rahan, mutta sain kodin.

ulko huussi

Olin ostanut vuonna -54 rakennetun purkukuntoisen rintamamiestalon. Ulkovessalla ja eläinsuojalla. Olikohan siinä talossa muuta.. omenapuu. En ole ikinä asunut vanhassa talossa. Tässä kohtaa en vielä tiennyt, että hiukset voivat oikeasti nousta pystyyn.

Tyttäreni huomio ikkunasta, josta voi syöttää porkkanoita hevoselle olikin mielenkiintoinen juttu. Sain sellaisen, olisiko se nyt sitten etiäinen, uni tai jokin, että löydän kyllä talon, ja syötän sen keittiön ikkunasta hepolle porkkanoita. Erikoista että se tuli heti pihaan tullessa esille.

Taloon liittyi myös toinen unen omainen miete. Lupasin jollekin mummolle, että pidän hänen omenapuistaan huolen, jos saan talon. Sekin tuli heti pihaan tullessa esiin.

Kaupat tehtiin ja muutin taloon koiran ja kahden kissan kanssa lokakuun alussa 2012. Ei sisävessaa, ei lämmintä vettä, hella joka puski savun kerta toisensa jälkeen sisään, eikä piippuun. Nuohoojan mukaan hieno hella ja tällä seudulla hella on kullan arvoinen. Mutta koska hella inhosi minua ja minä sitä, se sai häädön. Aikas painava se oli saada pihalle ja siinä se sisääntulon edessä seisoo edelleen 2016.

Maailman ihanin putkimies kävi kertomassa kaupunkilaisrouvalle, että jos lämminvesivaraajasta laittaa töpselin seinään, tulee myös lämmintä vettä. Paitsi jos on sähkökatkos tai ollaan ruikittu vettä holtittomasti kesällä, niin kaivo on tyhjä. Ja kaivo tyhjeni jatkuvasti kesällä, kunnes ihana putkimies piti meille puhuttelun suihkussa käynnin ajasta, kesällä vain 5 minuuttia.

Heposet muuttivat pihaan lokakuun lopussa 2012. Eli kuukauden minun jälkeeni. En ollut vielä toipunut omasta muutostani, kun oma hepo ja kaksi kaverilta lainattua hepoa muuttivat pihaan. Sen jälkeen ei ole koskaan tullut aikaa, jolloin ei olisi mitään tekemistä. Tai tylsää.

Vaikka tiedän koko joukon asioita elämästä, niin täällä korvessa ( 14 km kaupunkiin) olen oppinut miljoona asiaa elämästä joka ikinen kuukausi. Esimerkiksi sellainen sanonta, että hiukset nousevat pystyyn. Siis ne oikeasti osaa nousta pystyyn sopivissa olosuhteissa. Minulla tällainen tuli vastaan ensimmäisellä viikolla. Viikonlopun aamu ja päätin sukkasillaan hakea puita kellarista takkaa varten. Rappuset juostuani alas, pysähdyin niille askeleilleni ja hiukseni nousivat siis oikeasti pystyyn. Olin viikko sitten ostanut itselleni kodin, ja nyt seisoin sen kellarissa nilkkoja myöten vedessä, joka virtasi. Puut jäi hakematta, kun piti hapuilla yläkertaan ja miettiä mitä nyt pitää tehdä. Olin kyllä kuullut kellareista, joihin nousee vesi. Kuinka monessa talossa se vesi virtaa, niin että sen tuntee?

En mennyt kellariin enää uudestaan sinä päivänä, niin järkyttynyt olin. Seuraavana aamuna päätin olla rohkea ja yrittää edes tarkistaa tilanteen, josko sitten osaisin selittää jollekin osaavalle katastrofin. Kellarin lattia oli aivan kuiva. Vaikka kuinka kiersin koko kellarin, en löytänyt kosteutta.

Myöhemmin sama toistui muutaman kerran, mutta koska en enää ollut niin järkyttynyt asiasta, aloin etsiä johtolankoja. Ja löytyihin niitä. Jos sadevedet on ohjattu katolta saaveihin, jotka kallistavat veden suoraan seinään, saattaa syksyisin olla kosteampaa kellarissa. Sitä virtausta en ole vieläkään selvittänyt, että missä se "viemäri" sitten sijaitsee. Kyhäsin sadevesijärjestelmän naruilla ja viemäriputkilla viemään kattovedet pois talon luota. Ja kellarin on pysynyt kuivana.